Aikojen takaa #4 ~ Valo varjoissa

    Hei katsokaa, tarina jatkuu taas! Olosuhteiden pakosta (mihin sisältyy mm. järkyttävän pitkä päättömyyskausi) tässä on pirun pitkä aikahyppy jota alunperin ei pitänyt olla, mutta eiköhän me selvitä. Kuvista tuli osittain valitettavan samanlaisia, koska kuvausalueellani, jossa yleensä ei näy ristin sielua, oli joku ihmeen kansainvaellus. En siis pystynyt keskittymään kunnolla siihen, mitä olen tekemässä ja miten se nukke siinä kameran edessä hilluu, mutta toisaalta olen sen verran laiska että uudestaan en lähde samaa osaa kuvaamaan :'DD
Koneella piirretyt muistokuvatkaan eivät niitä kauneimpia ole, sillä minulla ei tosiaan vieläkään ole sitä pahuksen piirtopöytää ja tämän hiiren kanssa tulee hulluksi!
    Muita alkuhöpötyksiä minulla ei taidakaan olla, ehkä sen verran kuulumisia voisin kertoa että minulla on nyt rahat kahteen seuraavaan neitiin. En vain ole oikein varma tilaisinko heidät nyt, jolloin saapuisivat vähän pahasti juuri ennen japaninmatkaani, vai vasta sen jälkeen. Jälkimmäisessä tapauksessa saisin heidät vasta heinäkuun puolella. Hmmm.

   Mutta jeps, nyt tarinan pariin! Niille, jotka tätä kenties eivät ole alusta asti lukeneet, linkit tarinan varsin kaameisiin edellisiin osiin (khöh lupaan yrittää parantaa koko ajan!) löytyvät alta :3

| Osa 1 | Osa 2 | Osa 3 |

Honoo: Kaze sanoi, ettei juurikaan muista elämäämme susina, mutta näkee siitä unia silloin tällöin... En tosin ole kysynyt, onko unia ilmestynyt vielä senkin jälkeen, kun hän löysi minut. Oli miten oli, minulla on jotain epämääräisiä muistikuvia. Olen piilottanut ne kaikkein syvimmälle pohjalle ajatuksiini, mutta kenties minun täytyy nyt kaivaa ne esiin. Kunhan löytäisin paikan, jossa saisin olla rauhassa...

Hassua, miten Kaze ei ensin meinannut edes uskoa minua... minuksi. Ei kai liekinoranssi hiustenväri nyt ole niin kummallinen, hmm, susi-ihmisellä, jonka nimikin on liekki. *naurahtaa*

Mutta niin, tosiaan, minullahan oli valkoinen turkki. Sutena. Kuten oli suurimmalla osalla laumastamme, Kaze oli se kummallinen mustaturkkinen. Minä taisin olla ainoa, joka ei käyttäytynyt epäluuloisesti häntä kohtaan. 

Sinä yönä koko lauma nukkui rauhassa... Se oli talvi, ulkona oli niin kylmä öisin, että saalistimme päivällä ja käperryimme yöksi luolan suojiin. Mutta emme lainkaan aavistaneet, että suurin osa Pohjoistuulen laumasta ei heräisi enää sen yön jälkeen. Ei ainakaan omana itsenään, ei susina...

"Oh, linnut sirkuttavat laulujaan niin kovaan ääneen, etten voi vajota rauhassa ajatuksiini. Ehkä minun on syytä kävellä vielä vähän matkaa. Tarvitsen hiljaisemman paikan"

*hypähtää alas kannolta* 

"Tämä kivi lienee liian kylmä istuttavaksi. Mutta tuolla on toinenkin kanto, eivätkä linnut mekasta täällä"

"Oh, sukkahousuissani on reikä. Oi voi, pitää yrittää korjata nämä kun pääsen kotiin. Mokomat risut, pistävät kuin piikit ja repivät hentoisen materiaalin rikki" 

Niin, piikit... Niitä meihin pistettiin. Neulat muuttivat meidät toiseen muotoon. Miten sellainen neula on luotu, mitä ainetta siinä oli, en varmaan koskaan saa tietää. Jollain kaasulla lauma nukutettiin, minä olin jostain syystä ainoa, johon se ei tehonnut. Minä heräsin ja katselin ymmälläni, miten ihmiset raahasivat susia pois. Susia, joista pian tulisi kuin he... vaan emme me taida kuitenkaan koskaan olla aivan kuin he. Sopeutua voimme, mutta olemme aina susia. Vaikka sitten vain minä ja Kaze, muuta meidän kauniista laumastamme ei taida olla enää jäljellä.

Yritin toki pelastaa laumani, siihen minut oli kasvatettu. Laumaa oli suojeltava vaikka henkensä uhalla. Mutta ihmiset eivät pidä siitä, että jokin heidän suunnitelmassaan menee pieleen. Ja minä menin pieleen. Pysyin tajuissani ja pistin vastaan. Siispä minulle oli tehtävä jotain. 

Kylmä veitsenterä, lämmin veriroiske... En haluaisi ajatella sitä. Siinä vaiheessa minäkin luultavasti menetin tajuntani. En pystynytkään pelastamaan laumaani, en edes Kazea, josta olin melkein koko elämäni pitänyt huolta kuin nuoremmasta sisaruksesta.

"Mutta minusta tuntuu siltä, että unohdan nyt jotain tärkeää. Me emme olleet tavallisia susia, vaan jotain... muuta. Meihin liittyi jokin... jokin..."

Se kivi! Johtajamme kantoi sitä kaulassaan, hän sanoi saaneensa sen henkiolennolta. Kivi piti meidät vahvoina, mutta edes se ei voinut suojella meitä ihmisiltä. Sehän oli kuitenkin vain esine, vaikka sillä olikin epänormaaleja voimia. Muistaakseni tuolla kivellä oli jokin nimikin...

*hypähtää ylös*

"Jos me löydämme sen, ehkä... voi pyhät peltohiiret sentään, ehkä me muuttuisimme takaisin susiksi! Mutta minä en tiedä missä kivi on, enkä tiedä miten se olisi tarkoitus löytää. Minun täytyy kertoa tästä Kazelle!"

Ja niin liekkineitimme lähtee vauhdilla metsästä kotiin päin....