Aikojen takaa #1 ~ Sumun peitossa

    HUOM kun alatte lukea tarinaa, huomatkaa tosiaan että nämä ensimmäiset osat eivät laadullaan hurmaa. Mutta parempaan pyritään koko ajan ;3

   Tämän ensimmäisen tarinan perimmäinen tarkoitus on pikkuhiljaa valottaa Kazen menneisyyttä - jota tämä itsekään ei kunnolla muista. Tässä osassa Kaze kuljeksii entisissä kotimaisemissaan palauttaakseen muistoja mieleensä.

  Vaikka melkein kaikki varmasti tietävät, mitä mitkäkin tekstin tyylit jne kuvatarinoissa tarkoittavat, laitan ne nyt tähän kerran. Vain kerran. Jos joku sattuu jotenkin kummasti ne unohtamaan joitain tulevia tarinoita lukiessaan, niin tästä postauksesta voi sitten käydä lunttimassa.

Tältä näyttää tavallinen kerronta.

Kaze: "Tältä taas puhe, joskin puhujan nimeä ei välttämättä mainita tuossa alussa, 

jos tarinassa / yksittäisessä kuvassa esiintyy vain yksi henkilö"

Sanojen painottaminen ja HUUTAMINEN ilmaistaan näin.

Kaze: Ajatteleminen näyttää tällaiselta. Luette ajatuksiani, oh no!

*Tekeminen merkitään tähtipalleroiden sisään*

                                           (Tarinaan liittymättömät sivuhuomautukset suluissa).

  

  

Täytyy myöntää... 

Tämä paikka tuo muistoja mieleen. 

Mutta niin paljon on muuttunut... 

Täällä näkyy ihmisen kädenjälki. 

Ihmiset... En pidä niistä juurikaan. 

On muutamia hyviä ihmisiä, se täytyy myöntää. 

Muutamat ovat ihan mukavia. Hyödyllisiäkin. 

Sitten on sellaisia kuin Ne. 

Ne, jotka tulivat tänne vuosia sitten ja veivät kaiken. Muuttivat kaiken. 

Ne tuhosivat viattomien kansan, kansan jota ennen niin varoivat.

Ne palvoivat meitä. 
Hah, pitivät meitä jumalolentoina. 
Koska olimme salaperäisiä, kauniita, yön lapsia. 
Laulumme sai heidät pelkäämään ja kunnioittamaan meitä. 
Kunnes yksi Niistä ryhtyi vastustamaan meitä. 
Me vaistosimme, että hän levitti ympärilleen pelkkää pahaa. 
Mutta ihmiset eivät vaistoa sellaisia. 
Uskoivat kaiken mitä hän sanoi. 
Että olemme paholaisen lähettejä. 
Että meidän ainoa päämäärämme on tuhota ihmiset.

Meillä ei koskaan ollut mitään ihmisiä vastaan.
Johtajamme... hän käski pysymään kaukana metsän laidalta.
Kaukana kylästä.
Saimme tarkkailla metsässä kulkevia ihmisiä.
Kaukaa.
Niin, etteivät he nähneet meitä.
Joskus vilaukselta. 
Hännän heilahduksen.
Vilahduksen valkoista turkkia.
Siten he uskoivat meidän olevan henkiolentoja...

Niin, se yksi ihminen...

Siitä en sitten muistakaan juuri mitään.

Kenties se on syy sille, että olen täällä nyt.

Se, etten muista.

Jos mietin oikein kovasti...

Hän teki meille jotain.

Muutti meitä.

Koska meitä ei saanut tappaa, hän heikensi meitä.

Hän ei ollut tyhmä.

Hän tiesi lajinsa heikkouden.

Tiesi sen, että jos tekee meistä ihmisiä...

me emme ole enää metsän hallitsijoita.

Menetimme vuosituhansia kestäneen asemamme.
Menetimme perheemme...
.. ystävämme...
.. laumamme.
Meidät vietiin kuka minnekin.
Sitten kerrottiin kyläläisille että petojen henget ovat poissa.
Heidän suojelijansa olivat "hylänneet" heidät.

Haha, joko arvaatte, mitä sitten tapahtui?
Aivan.
Ihmiset hylkäsivät vuorostaan meidän lajimme.
Myös ne, joille ei tehty mitään.
Ne, jotka jäivät omiin metsiinsä.
Ne, joita ei koskaan oltu edes pidetty jumalhenkinä.

 Ne, jotka eivät tiedä mitään kirouksesta.
Eivät ihmisen kasvoista.
Käsistä.
Kahdella jalalla kävelemisestä.
Ne autuaan onnelliset olennot...


En niinkään sure omaa kohtaloani.
Ei, suren erään toisen puolesta.
Ainoa olento, joka on koskaan ollut minulle tärkeä.
En tiedä missä hän on.
Ehkä hän on kuollut.

Minulla on yhä tapana kuunnella tuulta.

Jos hän kutsuisi minua.

Ehkä hän on kuollut..

Ehkä hän on kuollut..

Jos rehellisiä ollaan, minä olen onnekas.

Kovinkaan moni ei varmasti opi elämään tässä muodossa.

Tai suosista jättävät tämän maailman edes yrittämättä.

Toivon vain, että hän olisi ollut yhtä onnekas kuin minä.

Se järkytys, kun heräsin kaukana kotoa...


Vieraassa paikassa...


Vieraassa hahmossa...


Kuinka moni on kestänyt sen?

....

Aurinko paistaa silmiin.

....

Ah, aivan.
Minulla oli tarina kesken.

....

...

...

Nyt ajatukseni harhailevat taas ihan liikaa. Asiaan.

Muistan vain sen, että avasin silmäni...

ja suljin ne saman tien uudestaan.

Monta kertaa.

Se muoto... 

Kuin ihmiset metsän laidalla...

Nimenomaan.

Ihminen.

Metsän laidalla.

Ei jälkeäkään metsää hallinneesta henkiolennon kaltaisesta myytistä.

Nykyään siitä on ilmaantunut jälkiä. Korvat. Häntä. Vanhat arvet jotka syöpyvät ihosta läpi. Uudelleen pintaan. Yksi kerrallaan...

Kommenttia vaan, vaikuttaako mielenkiintoiselta? Jos vaikuttaa, kehitän tästä jotain oikein hienoa! Jos taas ei... Noh, koko juttu saa siinä tapauksessa jäädä lyhyeksi, käsittelen sen sitten hyvin nopeasti.

Entä tykkäsittekö kerrontatyylistä? Päätin kokeilla jotain muuta kuin perinteistä "kuva + teksti sen alla" -asettelua n_n'